"Kilig"

An English/Finnish essay on how the Filipino language captured a wild and savage beast.

“Kilig” is a Tagalog word that has no direct translation in most languages. “Kilig” is the blushing and cold-feet feeling that people experience when they talk to someone they are attracted to. The feeling that makes your heart beat so fast that your brain needs to take a moment to catch up with your entire anatomy. It is a burning flame that can be found in every human; it is the very essence of being human. It is a word that fully encapsulates the sensation of having a million butterflies in your stomach. I love this word because it takes such a complex feeling—so complex that humanity has spent many years trying to describe what that feeling is. It has been attempted to explain through books, plays, songs, paintings, poems, and even dance. It has always been described using a string of nouns, adjectives, and verbs. But the Filipino language was able to capture that ecstatic feeling in one word, a 5-letter word, like putting a wild lion, a force of beautiful tragedy, in a jar.

Since it was restricted to take photos including people’s faces because of publication laws, I took it as a challenge. Usually, it is quite easy to tell a story using people’s faces; it is quite literally the theatre stage of the human body—presenting plays that range from tragedies, comedies, melodrama, and even horror. So I went onto the streets looking for a way to capture “Kilig” without the use of faces. I was feeling quite defeated after multiple hours of walking around Helsinki and not being able to take one good photo. The sun was already going down, the wind was getting colder, my steps became more stiff and unsteady. After a few more minutes, I called it a day. I walked slowly to the train station, camera still in hand in the hopes of coming across something that I could capture. “Yesterday” by The Beatles started playing through my headphones, and as soon as the first bars played, something on my right peripheral vision caught my attention. On the greasy and wet side of the main train station stood two couples being clingy to each other. It was beautiful to see “Kilig” out in public. To me, it felt like seeing two unchained lions standing on the cold floors of Helsinki—a beast that has mesmerized and haunted humanity—dancing so carelessly together. The man had his arms around the woman tightly, like a vine wrapping its body around a wall. The woman, holding a cigarette in her right hand, looked up at the man with a wrinkled smile on her face as if she was looking at the luminous moon face-to-face. Their body language is what I liked the most: two unleashed lions dancing, like two leaves during autumn, swaying along the wind and falling intertwined with each other, as if they have their own gravitational pull that breaks all laws of physics.

Love is a complicated concept that has been making humanity go crazy. It is such a terrifying and powerful force that has conquered empires, cities, and countries. Yet the Tagalog word “Kilig” shows us that such a force could be tamed. It can be controlled, named, and shared.

FINNISH

"Kilig" on Tagalogin sana, mikä ei voi suoraan kääntää tosi monelle kielelle. "Kilig" tarkoittaa punastumista ja sitä kylmää tunnetta jaloissa, mitä ihminen tuntee, kun puhuu jonkun kanssa, joka on viehättävä. Se tunne tekee sydämen lyömään niin nopeasti, että aivot pitää pysähtyä hetkeksi, jotta muu keho voi ymmärtää. Se on polttava tuli, joka löytyy jokaisen ihmisen sisältä, ja se on ihmisen ydin. Sana kuvaa tosi hyvin tunteen, kuin miljoona perhosta vatsassa. Mä rakastan tätä sanaa, koska se voi selittää niin vaikean tunteen – tunteen, mitä ihmiset ovat yrittäneet monta vuotta selittää. Ihmiset ovat yrittäneet selittää sitä kirjoilla, lauluilla, maalauksilla ja tanssilla. Mutta filippiiniläinen kieli voi laittaa kaiken siihen yhteen sanaan, viiteen kirjaimeen, kuin villin leijonan purkkiin.

Koska ihmisten kasvot eivät saa olla kuvassa julkisuuslakien takia, mä ajattelin, että se on haaste. Yleensä kasvoilla on helppo kertoa tarina – ne ovat ihmisen kehon teatteri, joka näyttää tragediaa, komediaa ja kauhua. Mä kävelin Helsingin kaduilla ja yritin löytää, miten kuvata "Kilig" ilman kasvoja. Mä olin tosi surullinen, koska mä kävelin monta tuntia, mutta en saanut yhtäkään hyvää kuvaa. Aurinko meni alas, tuuli muuttui tosi kylmäksi, ja mun askeleet olivat tosi jäykät ja väsyneet. Parin minuutin päästä mä lopetin. Mä kävelin hitaasti juna-asemalle, kamera vielä mun kädessä, toivoen vielä löytäväni jotain. "Yesterday" The Beatlesilta alkoi soida mun kuulokkeissa, ja heti ensimmäisen sävelen kohdalla mä näin jotain mun oikealla puolella. Juna-aseman rasvaisella ja märällä lattialla seisoi kaksi pariskuntaa tosi lähellä toisiaan. Oli tosi kaunista nähdä "Kilig" julkisesti. Se tuntui siltä, että mä katsoin kahta villiä leijonaa Helsingin kylmässä. Voima, joka pelottaa ja hurmaa ihmisiä, tanssi yhdessä. Miehellä oli kädet tiukasti naisen ympärillä, niin kuin köynnös, joka kiertyy seinän ympärille. Nainen, jolla oli tupakka oikeassa kädessä, katsoi miestä ja hymyili, niin kuin katsoisi kuuta kasvoista kasvoihin. Heidän kehonkielensä oli paras osa. Kaksi vapaata leijonaa tanssimassa, niin kuin kaksi lehteä syksyllä, tuulen mukana, heilumassa ja putoamassa yhteen, niin kuin niillä olisi oma painovoima, joka rikkoo fysiikan lakeja.

Rakkaus on tosi vaikea asia, joka tekee ihmiset hulluksi. Se on pelottava ja tosi vahva voima, joka voi vallata valtakuntia, kaupunkeja ja maita. Mutta Tagalogin sana "Kilig" näyttää, että tämä voima voi kesyttää, hallita ja jakaa.